Käyn metsään ja huudan jumalaa kaikilla mahdollisilla nimillä. Annan tuulen
kajastaa kasvoillani, sateen tehdä kämmenelleni järven. Lasken kyyneleet hitaasti
sormieni lävitse ja jatkan matkaa jonka joku on jo kulkenut. Autan laululintua
kujertelemaan Ray Charlesia, pääskynen keinuu oksalla niin kuin nuori Chaplin
vaikka tuskin tuo ymmärtää nykyajasta mitään. Kerran täälläkin sodittiin jumalan lauseita vailla.
Laukauksia ei enää kuulu, vain hävyttömiä moottorin ääniä liittyy luistinten narskuntaan.
Istun kannolle, josta loput on viety mantereiden lävitse, jotta meillä kaikilla olisi koti.
Pian luonnosta katoaa lääkkeet. Parannus hiipii yhä kauemmaksi ihmisen jäljistä.
Oravapariskunta hiipii niin lähelle varpaitteni kärkiä, että jopa suonsilmä
vieressäni kavahtaa. Asetan hiljaa evääni oravan ja minun välille, ymmärrän
että yhteistä kieltä ei tarvita,
ei nimiä, vain halu luopua.
Käyn kotiin ja kutsun naistani kaikilla mahdollisilla nimillä. Haluni kertoa ihmeestä
takertuu eteislattian matolle kun koirani katsahtaa minuun samanlaisilla silmillä kuin orava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti