maanantai 20. elokuuta 2012

Onko syytä paeta päivää

Onko syytä, syytä paeta päivää
ahtaita pihamaita, hiljaisia keittiöitä
joissa asuu joku lukemassa hämärän hetkiä
kelloja jotka mittaavat aikaa, ei aikoja tai
auringon nousuja, laskuja niin ahnaita
ahtaita.

Valolla vuodet, lehdet
päivät seisahtaa vuosiksi, yö tekee tuloaan
niin kuin parvi muuttolintuja, joku
on kääntänyt tämänkin kuukauden hämärän päästä
ennen kuin se on maatunut näiksi hiljaisiksi huoneiksi

Suljet silmäsi,
näet mitä näet, ehkä kokonaisen metsän
havujen polun, muuttolinnut tekemässä taikoja,
mutta jos panet huulet
tuulen suulle
voit kuulla
kuinka aamu huokaa
ikkunaverhon läpi.

ja suljet silmäsi, sanat harvenevat
tulee kaiuit ja sydämen syke
pälähtää palavaksi keräksi
jokainen muistettu sana kuin
ämpärien räminä sateella, jokainen lause
tuulen kosinta, jokainen hiljainen katse
jokainen hiljainen katse.

ja vihellys, se on merkki
kotiinpaluusta.

valo ja hämärä
syntyivät ja kuolivat
samassa huoneessa, niin kuin
puut jotka huitovat edeltään
kaiken viskatun tavaran

niin syntyi kaupunki
niin kuin ullakko
olisi herätelty eloon
portit purettiin katujen tieltä
ja kaappien kätköistä päiväkirjamerkinnöissä
joku mietti, onko syytä
syytä paeta päivää

ja kun mietit
ikuista levotonta tähteä
kuin raskasta parrua
joka sinunkin sänkysi yllä tanssii
tiedä että
ikkunavarjojen alla, häärii aikuiset
nuo nimettömät varjot tehden tilaa
että sinulla olisi neljäkymmentä kesää
neljäkymmentä talvea, neljäkymmentä syksyä
ja neljäkymmentä kevättä.
Jokin hellyys, kevään kaltainen
tässä tomeruudessa, sinä mietit
joku on sinut nähnyt ja kuullut
kenties ikävöinyt, onko syytä
syytä paeta päivää.

kun löydät nappirasioiden ja ojanpenkan välistä
jotain kiellettyä ja rikkilyötyä, älä kavahda
kaikkein yksinäisimpinäkin hetkinä
ikkunan ulkopuolella kasvaa puu
joka kuuntelee millaisia ovat viimeiset sanomatta jätetyt hetket
katseet pyykkinaruilla, roikkuvat hiljaiset ympäröivät maailmankareet
niin kuin tähtitaivas, ullakkohuoneistot ja viimeinen kesäpäivä
huudot, jotka kaikuvat onnellisesti unohtuvana musiikkina.

Kun viikkokaudet kiiruhdat aina rantaan seuraamaan pilviä,
isä soutaa äänettömästi ulos, äiti tähyää pohjoiseen
ja on vielä onnellinen niin kuin sinä parhaiten hänet muistat
Kun aamun kajo vilkuttaa veteen vanan jäljen, muistat maailmasi
yksinkertaisen mutta kauniin melodian, hiljaiset kuluneet vaatteet
koko talo, tähtitaivaat paikoillaan yhä. Onko syytä, syytä paeta päivää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti