Aika tarkalleen neljä vuotta tulee täyteen edellisen kokoelman julkaisusta. "Huulilla, nolo tuuli" ilmestyi Leevi Lehdon Ntamon kautta 2009 syksyllä kaksi vuotta kokoelman kokoamisesta katsottuna. Kokoamisella voidaan tässä kohden tarkoittaa sitä hetkeä kun idea ja rakenne kohtasivat, kun runot olivat viilausta vailla valmiita.
Olin kirjoittanut kokoelman tekstejä kuitenkin pidemmän aikaa kuin sen kaksi vuotta. Muutama teksti oli "niinkin kaukaa" kuin vuodelta 2006. Tänään se tuntuu vieläkin kaukaisemmalta, luonnollisesti. Kokoelman tekstien keskiö keskittyi kuitenkin nuoren runoilijan tuntemuksiin ja aivomyrskyihin. Kokoelman kokoamisen vaiheissa lueskelin siihen aikaan suosikkiopusta, sellaista suosikkiopusta jota pystyi lueskelemaan sieltä täältä nopealla sykkeellä - "outoja sanoja" - eli outoja sanoja erilaisista kulttuureista, idiomeja, sanontoja. Esimerkiksi suomen kielen sana hankikanto ja sen käyttötarkoitus. Silmäni kiinnittyivät erityisesti yhteen sanontaan, japanin kieliseen: mono-no-aware. Se tarkoittaa vapaasti suomennettuna kauniiden asioiden katoavuuden ihailua.
Vaikka kokoelmassa oli jotakuinkin nuoruuden omituisuuksien ihmettely, sopi sanonta mielestäni oivasti ikäänkuin avaamaan kokoelmaa, sieltä täältä, ei niinkään kaikki tietävästi.
Kun kokoelma oli ulkona, seuraava oli jo ajatuksissa. Olin matkustellut ystäväni kanssa ympäri itä-eurooppaa ja matkapäiväkirjan sivuille oli jäänyt runoja ja ajatuksia matkustamisesta, luonnollisesti. Kirjoittaminen tökki kuitenkin pahemman kerran puolen vuoden päästä ja aloin kirjoittamaan eri teemoista runoja. Matkarunot eivät saaneet oikein tulta alleen ja päätin jättää ne sikseen toviksi. Kahden vuoden ajan runot pyörivät tietynlaisen tuskailun ja räminän taustoittamana, tarkoitan sitä, että niillä ei ollut suoranaista teemaa alla vaan ikäänkuin kohde. Runojen kirjoittamisen sekavuutta selitti omalta osaltaan oman elämän sekavuus ja opiskelu ja sen aiheuttama kuormitus. Lakkasin kirjoittamasta.
2010 muutin meilahteen raitiovaunureitin varrelle. En olisi arvannut, että sillä oli niin suuri vaikutus runojen kirjoittamiseen. Ei voi tietysti olla varma, oliko sillä. Niin haluan itse kuitenkin ajatella. Opinnot olivat rauhoittuneet ja useasti iltaisin sekä öisin oli aikaa katsella toimistorakennuksia ja meilahden sairaalaa. Sairaala ja toimistot kun sijaitsivat siinä 500 metrin päässä asunnosta. Runot alkoivat saada taakseen raivoa, ärsytystä, melankoliaa (erilaista kuin ennen) ja juuri oikeanlaista paatosta. Huoneestani näki kaikkialle, kaikenlaista, kaikki. Elin kuitenkin turhautunutta aikaa, levotonta, kaikkialle hakeutuvaa. Uuden kokoelman runoissa hehkuu todennäköisesti alakuloisuus ja sisäänpäinvetoisuus - maailma nähdään välillä äkkijyrkästi ja harmaana.
2011 olin saanut aikaiseksi ensimmäisen version käsikirjoituksesta ja olin innoissani, melkein enemmän innoissani kuin esikoiskirjan julkaisun aikaan. Toinen kokoelma oli jo tähän asti tuntunut suuritöiseltä ja tukkoiselta. Nyt se oli saanut suunnan. Enää en kirjoittaisi yhtään runoa tähän. Luetutin käsikirjoitusta muutamalla henkilöllä. Tuomio ei ollut tyrmäävä, mutta ymmärsin itsekin sen jälkeen, että kokoelmalta puuttui suunta.
2012 käsikirjoitusta tuli raastettua ja revittyä, ripattua ja rökitettyä. Maaliskuussa 2012 se oli sellaisessa kunnossa, että sen uskalsi laittaa kustantamoihin. Teemat nousivat kun kirjoitin vahvojen runojen taustoille lisää runoja ja silvoin edes kelvollisista runoista hieman parempia. Huonot runot jäivät auttamatta odottamaan parempia päiviä.
Jos edellisessä kokoelmassa ihailtiin kauniiden ja outojen asioiden ihailua, niin tulevassa kokoelmassa katoavuutta koitetaan lassota perkeleenmoisella rautalangalla.
2013 kokoelmalle uusi työnimi ja toivottavasti lopullinen nimi (tekijän toive). Muutaman uuden tekstin kirjoittaminen ja joidenkin tekstien korjaaminen. Valoisimmissa toiveissani tämä opus ilmestyy lokakuussa 2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti