Uusi aika

Opettelen solmukirjan kaikki 300 solmua.
Lennän niin kuin rahtikone, täynnä muistia.
Kun laskeudun, olen vanhus, täynnä mirtatsapiinia
minut saatetaan nojatuoliin. Osaan enää kymmenen solmua.

Piirrän Mona Lisan uudelleen. Enkelit haukkoo henkeään.
Vain minulle riittää happea.

Nimeän kaikki nimeämättömät lapset. Minun ei tarvitse 
enää koskaan pestä käsiäni. Tämä on Kiina.

Kaupungin keskellä on lätäkkö. Minä nukun siellä.
Lätäkön ympärillä on hotelli jonka aulassa on piano,
jota ei saa enää soittaa. Kaupungin keskellä on nykyaika
ihmisellä ei ole ankkuria, eikä silkkitietä.

Päänsärky ei kerro kivusta. Se kertoo ajasta.
Lasta ei kasvateta aikaan vaan maisemaan.

Jokainen omahyväinen sydän pitäisi ratsata 
ja viedä Akropolikselle.

Yksikään lapsi ei koskaan tule välttymään Hitleriltä.
Pahuus kasvattaa viikset. 

Luen ääneen, että ymmärrän olevani elossa. 
Runo vittuilee, kerron terveiset Mellerille
kun olen luojan kantapaikassa.

Seuraamme kuinka vauva kasvaa, sokeri ei riitä humalaan,
oi suloinen ei mikään.

Me olemme niin vieraita toisillemme,
voisimme pitää solmioita päällämme 
yhtenään.

Eurooppalainen lapsi on lihavampi 
kuin yksikään pölyttynyt kirjahylly.

Puu on hauras. Maa huonoa.
Tarvitaan uusi aika.