Kun kirjoitan tätä runoa,
vanhusta viedään sairaalaan viimeistä kertaa.
Mannerheimintien ja Tukholmankadun kulmassa
puukotetaan viaton ohikulkija, sillä oli kasvot.
Aviopari työntää lapsensa ensimmäisen piirustuksen roskiin,
sopraano rikkoo äänivallin, kansalainen maksaa kustannukset.
Lentokone halkaisee taivaan kuin vetoketju, linnut
interreilaavat
enää Tukholman ja Helsingin välillä.
Kun kirjoitan. Yksi ystävistäni menettää uskonsa, toinen
vanhempansa,
kolmas kyvyn puhua, neljäs kyvyn ymmärtää, viides juoksee
näiden neljän välillä.
Minä kirjoitan.
Ostoskeskus ei tarjoa onnea vaan ainoastaan tarjouksia. Onni
on ulkoistettu
pakoputken kokoiselle alueelle jonnekin lähelle antarktista
maisemaa.
Kiinassa saastuttajien kädet katkaistaan. Runoilija
laitetaan häpeäpaaluun.
Nepalissa vastasyntynyt hukutetaan jokeen, mikäli se on
tyttö.
Tiibetiä ulkoilutetaan niin kuin etelätöölöläistä koiraa,
säädyllisissä vaatteissa.
USA on paskaa, muut kärpäsiä. Kun minä kirjoitan, naapurissa
väännetään kättä
siitä kenellä seisoo kauiten. Vanhainkodissa sidotaan
tarralenkkarit kuin kohtalo.
Kello käy, kello käy.
Kirjahylly notkuu siitä miten pitäisi ja kuinka tulisi.
Levyhylly on aina A-mollissa.
Kun minä kirjoitan, taifuuni iskee Taiwaniin, maanjäristys
koskettaa Indonesiassa.
Suomessa nuori etsii minuutta kuin kotiin jäänyttä
heijastinta.
Sumatralla viimeinen Bengalin-tiikeri poseeraa ruhona niin
kuin Che Guevara.
Kauneus asettuu marginaaliin.
Marginaalin vetää joku koulutyttö viivaimella matematiikan
tunnilla Itäkeskuksessa,
ennen kuin menettää välitunnilla neitsyytensä.
Kun minä kirjoitan, maailma koettaa liftata,
avaruuteen
