Työpäiväkirja osa#3

Ensimmäinen viikko lastenromaanin kirjoittamista on takana. Viikko meni hujauksessa ja ensimmäinen tunne olikin lähinnä pelko. Pelko siitä että kolmen kuukauden aikana en saisi mitään aikaan. Siis pelko joka iskee perjantaina kun on kirjoittanut lähes täysipainotteisesti joka päivä kuusi tuntia saaden aikaan raakaa tekstiä noin 60 a-4 liuskaa. Pelko on sellaista joka saa ajattelemaan ja vähättelemään tarinaa ja tekstiä jokaisen päivän päätteeksi.

Kirjoitushetkellä ja tekstitiedostoa sulkiessa tunne on lähinnä positiivinen. Tietää kirjoittaneensa joitakin kappaleita hyvin - jotkin kappaleista kaipaavat viilausta mutta hei kuitenkin ne ovat siellä. Onhan tässä aikaa! Niin, sitä on.

Itsensä potkiminen on varmasti lähtenyt viimeisimmästä runokokoelman jonka aikana ja eteenkin sen jälkeen itselle tuli tutuksi lause "tyytyväisyyteen loppuu kehitys". Kuulostaa joltain lätkävalmentajan tai judokan opetuslauseelta" mutta se on toiminut. Täydellisyyteen en pyri koska se on mahdotonta, mutta yhä parempaa tekstiä kohtaan pyrin - onko se sitten sama asia niin on sitten jonkun muun päätettävissä.

Toisaalta viikko on tuonut elämään helpotuksen. Saa oikeasti keskittyä pelkästään kirjoittamiseen ja ihan vain siihen. Vaikka jo töistä soitettiinkin että koska tulen tekemään keikkaa - en nyt ihan hetkeen, sori. 

Tarinallisesti olen siinä vaiheessa, että loppu tuntuu eniten viilattavalta. Siihen on saatava jonkunlaista syvyyttä lisää ja tummuutta - ratkaisujen pakkoa ja elämän ehdottomuutta.

Toinen viikko alkoi kuitenkin pienimuotoisella flunssaväsymykselläjamuthafuckinselkäkivulla jotka varmasti olivat viikonlopun rankkaakin rankemman urheilun tulosta. "Vapaapäivän" suunnitelmana oli katsoa Up -korkeuksiin, mutta sitä ei jostain kumman syystä löydy vieläkään tuolta elisanlatauspalveluista joten päädyin katsomaan Hobitin toisen (Smaugin autioittama maa). Näillä eväillä huomiseen, toivotaan että selkä kestää!

Ja niin, olin unohtaa. Jussi Karro eli kuvittaja pisti pientä esimakua tulevasta. Olkaatten hyvät.