maanantai 24. marraskuuta 2014

Työpäiväkirja#7

Edellisestä merkinnästä on jonkun verran aikaa, joten päivitetään tilanne. Käsikirjoitus on edennyt hyvää vauhtia ja liuskoja alkaa olla kasassa 130 kappaletta. Määrä tuntuu tällä hetkellä suhteellisen pieneltä, kun ajatelee että kuinka paljon tarinaa haluaisi valottaa eteenpäin.

Aloittaessani kirjoittamista, minulta kysyttiin usein kuinka pitkän tarinan ajattelit kirjoittaa. Vastaus tuntui oudolta sillä olin ajatellut ainoastaan miten tarinan kerron, en sitä miten monelle sivulle se tulee. Tottakai päässäni oli joku summittainen määrä, mutta tietenkään mitään tarkkaa. Osa tarinan tapahtumistakin tuli ideoitua vasta sisällysluetteloa hahmoteltaessa. 

Keskiössä oli kuitenkin kolme asiaa/henkilöä: päähenkilö, tyttö noin 8-10-vuotias (ikä on tietenkin minulla jo selvillä), klovnivanhus sekä mielikuvitushenkilö. Helpoiten tarinaan syntyi pikkutyttö joka oli vilahtanut joissakin tekstinpätkissä jo vuonna 2009. Olikin mielettömän hauskaa huomata näin jälkeenpäin, että idea on pysynyt aikalailla samanlaisena kuin mitä silloin hahmottelin. Klovnivanhus on tullut tarinaan suurinpiirtein samaan aikaan kuin mielikuvitushenkilö. Idea lähti suunnattomasta rakkaudesta klovneihin. Minua on aina ihmetyttänyt kuinka heidät mielletään pelottaviksi hahmoiksi ja hieman sellaisiksi joita ei saisi lähentyä. Toinen ikivanha mielikuva on heidän ainainen iloisuutensa - surullinen klovni on paljon todellisempi mielikuva minulle. 

Idean työstämisen alkuvaiheessa 2010 tekstissä oli vain tuo vanhus ja tyttö. Niin, joku voisi tässä vaiheessa ajatella että se olisi lastenkirjaversio vanhuksesta ja merestä. Sen verran voin paljastaa, että mielikuvitushahmo syntyi juuri kyseistä kirjaa lukiessa. Mielikuvitushenkilön/ystävän kirjoittaminen on ollut hankalinta. Ihmiset jotka ovat joskus pitäneet mielikuvitushenkilöä, on aina mielletty vähän oudoiksi ja ehkä hulluiksikin. Halusin että tässä kirjassa päähenkilö on kaikkea muuta kuin outo, ehkä hieman omintakeinen, mutta suloinen, maailmaa rakastava.

Mietin paljon myös kieltä; millaista sen pitää olla lastenromaanissa. Ehkä oikeastaan; millaista haluan sen olevan? Kun on kirjoittanut runoja viimeiset 15 vuotta, tulee väkisinkin kirjoitettua samantyylistä kieltä kuin joihinkin kokoelmiin. Pieniä hiukkasia runoista on otettu mukaan.

Ensin ajattelin, että olisin paljastanut jonkun kohtauksen keskeneräisestä käsikirjoituksesta, mutta tulin toisiin aatoksiin. Kärsivällisyys on hyve.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Minä tahdon sinne

Minä tahdon sinne
missä huokaavat meren aallot hiljaa
sinne missä puut puhuvat lakkaamatta parantavia
mantrojaan ja sinne missä tuuli laulaa
loputonta kaikkitietävää rakkauslaulua.
Minä tahdon mutta ensin minä juon
viinini loppuun ja nauran tämän vuodenajan toiseksi.

Minä tahdon sinne
missä voi nähdä satakielen puhuvan
tuhatvuotista viestiään, minä tahdon tuntea
sen kaukaisen maan sykkeen, omanani tahdon sen tuntea.

Hän on siellä minne kuiskaus eksyy
ja mistä huudot palaavat yksitellen
Hän on kaukana mistä tahansa tieltä
Hän on kaukana.

Minä tahdon valon lävistävän

ääneni, lasini, vuodenajan turhuuden.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Työpäiväkirja#6

Moi. Kirja etenee. Viime viikon kuuntelin soittomusiikkina "lordoftheringsiä" joten voipi olla että kovin seikkailumainen meininki on tekstissä tällä hetkellä. Ei vaan, tuskin täysin. Pieniä jippoja tuli käyteltyä kyllä. Kirjoittelin loppuviikosta kirjan viimeisiä kohtauksia joita on oikeastaan helpoin kirjoittaa. Ne on olleet mielessä ihan kirjaprojektin ensi hetkistä lähtien selkeät, kuten myös oikeastaan ihan ensimmäinen kappale. Ensimmäistä kappaletta olen alkanut hieman kyseenalaistaa, tai oikeammin miettimään sen sopivuutta juuri siihen kohtaan. 

32 000 sanaa tässä nyt on. En tiedä montako tarvittis.


maanantai 6. lokakuuta 2014

Työpäiväkirja osa#3

Ensimmäinen viikko lastenromaanin kirjoittamista on takana. Viikko meni hujauksessa ja ensimmäinen tunne olikin lähinnä pelko. Pelko siitä että kolmen kuukauden aikana en saisi mitään aikaan. Siis pelko joka iskee perjantaina kun on kirjoittanut lähes täysipainotteisesti joka päivä kuusi tuntia saaden aikaan raakaa tekstiä noin 60 a-4 liuskaa. Pelko on sellaista joka saa ajattelemaan ja vähättelemään tarinaa ja tekstiä jokaisen päivän päätteeksi.

Kirjoitushetkellä ja tekstitiedostoa sulkiessa tunne on lähinnä positiivinen. Tietää kirjoittaneensa joitakin kappaleita hyvin - jotkin kappaleista kaipaavat viilausta mutta hei kuitenkin ne ovat siellä. Onhan tässä aikaa! Niin, sitä on.

Itsensä potkiminen on varmasti lähtenyt viimeisimmästä runokokoelman jonka aikana ja eteenkin sen jälkeen itselle tuli tutuksi lause "tyytyväisyyteen loppuu kehitys". Kuulostaa joltain lätkävalmentajan tai judokan opetuslauseelta" mutta se on toiminut. Täydellisyyteen en pyri koska se on mahdotonta, mutta yhä parempaa tekstiä kohtaan pyrin - onko se sitten sama asia niin on sitten jonkun muun päätettävissä.

Toisaalta viikko on tuonut elämään helpotuksen. Saa oikeasti keskittyä pelkästään kirjoittamiseen ja ihan vain siihen. Vaikka jo töistä soitettiinkin että koska tulen tekemään keikkaa - en nyt ihan hetkeen, sori. 

Tarinallisesti olen siinä vaiheessa, että loppu tuntuu eniten viilattavalta. Siihen on saatava jonkunlaista syvyyttä lisää ja tummuutta - ratkaisujen pakkoa ja elämän ehdottomuutta.

Toinen viikko alkoi kuitenkin pienimuotoisella flunssaväsymykselläjamuthafuckinselkäkivulla jotka varmasti olivat viikonlopun rankkaakin rankemman urheilun tulosta. "Vapaapäivän" suunnitelmana oli katsoa Up -korkeuksiin, mutta sitä ei jostain kumman syystä löydy vieläkään tuolta elisanlatauspalveluista joten päädyin katsomaan Hobitin toisen (Smaugin autioittama maa). Näillä eväillä huomiseen, toivotaan että selkä kestää!

Ja niin, olin unohtaa. Jussi Karro eli kuvittaja pisti pientä esimakua tulevasta. Olkaatten hyvät.

maanantai 29. syyskuuta 2014

Terveisiä työhuoneelta!

Viimeinkin!

Palkkatyö ja oravanpyörässä pyörähtäminen on viime viikkoa. Nyt alkaa lastenromaanin kirjoottaminen toden teolla. Suunnitelmana on ollut kirjoittaa kaksi sivua mustaa valkoiselle per.päivä eli kolmen kuukauden aikana sellaiset 150 sivua tekstiä.

Itse projekti lähti liikkeelle officepaketin hankinnasta koneelle joka ei lopulta ollutkaan niin helppoa. Macbookkini hylkii joko saunalahden sähköpostiani tai sitten wordia tai sitten jotain muuta. Tietotekniikan puuttuessa julmasti peliin päätin turvautua vanhaan koneeseeni eli juuri ja juuri pystyssä pysyvään fujitsun läppäriin.

Pitäjänmäen kehdossa sijaitseva työhuoneeni (ja bändikämppämme) humisi tyhjyyttä jos ei muutamaa työmiestä lasketa. Oli jotenkin hyvin helppoa istuutua tuolille, avata kone, etsiä tiedosto esiin ja kirjoittaa viiden tunnin aikana kymmenen sivua teksti.  Ihmeellistä itse kirjoitustyö kyllä on - siihen verrattuna että viimeisen kolmen vuoden aikana kirjoittamiseen on ollut aikaa se kolme tuntia päivässä. Siis hyvällä tuurilla. Nyt siihen olisi parhaassa tapauksessa koko päivä.

Se miten yllättävän helposti tekstiä tuli ei ollut yllätys - olihan sitä koko kesä ja viimeiset pari vuotta fiilistelty ideaa lastenkirjaa yksinäisyydestä ja klovneista. Se kuitenkin yllätti kuinka syyllinen olo tuli kirjoittamisesta. Ota tuosta nyt sitten selvää.

Huomenna jatketaan.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

"Ruusun alla" -työpäiväkirja osa #2

Hei,
kirjoittaminen olisikin helppoa, mutta suunnittelu pilaa koko homman. Henkilöhahmojen ja ympäristön suunnittelu, pienetkin yksityiskohdat. Kuinka sitä lopulta osaa. Ja rakenne! Ja kappalejaot!

Olen pohtinut myös sen työhuoneen hankkimista. Kotona on ihan liikaa virikkeitä joka saisi kirjoittamisen keskeytymään. Onneksi en kirjoita nyt kesällä kun tulee jalkapalloa! Syksyä varten täytyy tehdä soittolista.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

"Ruusun alla" - työpäiväkirja, osa #1.

Runokäsikirjoitus on hyvässä mallissa ja viilausta vaille. On siis hyvä hetki siirtää runot sivuun ja aloittaa ainakin blogipäiväkirja lastenkirjaprokkiksesta. Aikamoista! Virallisesti ja virallisesti, siis niin virallisesti kuin voi vaan jonkun projektin aloittaa niin lastenkirjan kirjoittaminen alkaa lokakuun 1.päivä. Tarkoitus olisi kirjoittaa kyseistä kirjaa aina joulukuulle saakka ja sitten katsotaan missä mennään. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen oikeastaan siinä tilanteessa, että jotain projektia voi työstää maanantaista perjantaihin 9-16. Kuinka siistiä se on! Kiitos tosiaan taiken ja apurahan, vallan mainiota. Kustantajaa lastenkirjalla ei vielä ole, joten innokkaimmat kirjan ostajat, pitäkää lompakkonne nyörit visusti kiinni - ainakin minut tavatessanne.

Mutta itse kirja! Siitä on jo jonkun verran kysytty ja pohdittu mitä se käsittelee. Raotan kirjaa tai sen suunnitelmaa ensin sanallisesti ja lopuksi saatte kuvallisen vihjeen.
Kirja on inspiroitunut Amelie-elokuvasta, Ronja Ryövärintyttärestä, sirkuksesta, metsästä, puista, Kaspar Hauserin kohtalosta, vanhuksista, rypyistä, norsuista, Veljeni Leijonamielestä, väreistä ja ties mistä. Se on oikeastaan kirja yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Otsikossa esiintyvä nimi on todellakin työnimi. Ja kirja, se ei tule olemaan pelkästään lapsille suunnattu. Oivoi, kyllä, aikuiset, siinä on paljon teillekin. Matka alkakoon!

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Runon takana: Me tervehdimme teitä

Me tervehdimme teitä-teksti sai ensiesiintymisensä Kotkan runoklubilla 18.2.14. Sen lukemisen taustalle olin ajatellut rumpukonetta mutta sellaista en ehtinyt hankkia lainaksi. Runo sellaisenaan oli hyvä aloitus runo intensiiviselle esitykselle, runon pituus on ehkä vielä kokeilussa, runossa kun on sellainen pieni c-osio.

Toisen kerran runo pääsi esittäytymään Sauna-Hermannin runoiluissa 27.2.14. Tälläkin kertaa runo tuli luettua alkupuolella esitystä ja siihen tuntuisi sopivan - ehkä tulevassa kokoelmassakin sen paikka on alussa, luulen niin. Sauna-Hermannin runoiluissa oli todella herkkä ja tarkka tunnelma. Lukeminen vaati erilaista olemusta ja keskittymistä kuin aikaisemmin, tai sanotaanko, että keskittyminen tuli esiin siinä paikassa.

Luulen, että seuraavan kerran luen runon 26.4. Kiiski open mikissä. Silloin luvassa on jotain herkkää taustalle.

torstai 30. tammikuuta 2014

Runon takana: Me tervehdimme teitä

Runon "Me tervehdimme" kirjoittaminen on ollut mielessä. Päivittäin. En ole vain ehtinyt siihen perehtyä tai jaksanut kirjoittaa siihen mitään uutta. Sen meininki on vielä jotenkin kyseenalainen, tuntuu, että siitä puuttuu jotain olennaista. Olen käyttänyt kirjoittamiseen samanlaista mentaliteettia ja metodeja kuin aikaisemmin tähän kolmoskokoelman teksteihin. Ehkä vain tähän runoon suhtautuminen on erilaista kun olen kohdentanut siihen kaiken intensiteettini, ehkä kohdennan liikaa koska en ole tosiaan kirjoittanut muita runoja laisinkaan.
 
Hyvähän runosta on tultava, muuten tässä ei ole mitään mieltä.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Runon takana: Me tervehdimme teitä

Toinen viikko. Runo on sulautunut jo osaksi muuta kokoelmaa, ainakin siltä tuntuu.
On toki sanottava, että kokoelman kokoaminen on vielä hieman vaiheessa. Apurahahakemuksen mukaan se ilmestyisi ensi keväänä, siis keväällä 2015. Kokoelma on hyvässä vaiheessa kyllä, mutta aina tuollaisten aikarajoitusten antaminen tuntuu ahdistavalta, vaikka se toki selkiyttää.
 
Runo "Me tervehdimme teitä" on pyörinyt nyt päässäni muutaman viikon. Siinä on jo kaksi sivua ja hyviä säkeitä - mutta jotain puuttuu. Olen rakentanut tekelettä hitaasti ja säe kerrallaan, niinkuin tekisin suklaakakkua hyvälle ystävälle lauantai-iltapäivänä. Ehkä se jokin on se viimeinen kerros joka tulee päällimmäiseksi, tai uunin tuoma lämpö tai se ystävä joka maistaa sitä kakkua.
 
Runossa on pehmeyttä ja kovuutta, suoruutta ja vinoutta. Muovia ja puuvillaa. Se on rujo kuvaus kauniista maailmastamme. Vai mitä sanotte säkeestä:
 
"
Me tervehdimme teitä muistisairaan katkonaisella lauseella
vahvalla opiaattisella hymyllä dosettilokeron..."

perjantai 17. tammikuuta 2014

Runon takana: Me tervehdimme teitä

Joulu ja uusivuosi vietetty. Kirjoittamisessa tuli Barcelonan reissun vuoksi taukoa useampi päivä - mutta en kokenut asiaa kauhean vakavana. Yleensäkin runonkirjoittamisen takana, prosessin takana on monta vaihetta, ennenkuin runo tulee näkyväksi paperille. Joskus voi mennä useampi ajatus ennen kuin yksi säe on paperilla.

Seuraava kokoelma on ollut "kasassa" vuoden 2013 syksystä lähtien. Kunnes hämärä syntyi monien tuskallisten kirjoitushetkien lomassa. Tämä uusi kokoelma, joka kantaa tällä hetkellä työnimeä #3#.
Tylsä nimi, mutta selkeä. Uusi kokoelma on edeltäjäänsä hieman tarinallisempi, proosallisempi ja ehkä vähän ahdistavampi. Siinä on paljon enemmän mustaa ja ironista huumoria, ainakin omasta mielestäni.

Olen ajatellut valottaa erään tekstin, aika tuoreen tapauksen, kulkua paperille. Runo ei ole vielä valmis, mutta sen runko alkaa olla selkeässä vaiheessa. Runo on nimeltään "Me tervehdimme teitä".

En tiedä mistä ajatus runon nimeen tuli, koska nimestä se lähti, niinkuin aika moni runo viime aikoina. Kehitin teemaa, jonka taustana on millaisena oliona me edustamme muuta avaruutta - näin suureellisesti sanottuna. Eli minkälaisia hassuja tapoja meillä toisinaan on. Ryhdyin miettimään, mikä lause kuvastaisi ensimmäistä tapaamista kahden ihmisen välillä - ja keksin - me tervehdimme toisiamme. Toisiamme kääntyi nopeasti teitä. Alkulähtökohta on herrasmiesmäinen, Teitä, koska, näin meille on opetettu. Aloin nopeasti miettiä millaisia tapoja meillä on tervehtiä ja mitä ehkä hieman oudompia tapoja meillä on tervehtiä, mitkä asiat siihen tervehtimiseen johtavat ja miksi saatamme tervehtiä joskus niin rujosti.

Lause "Me tervehdimme teitä" kuulosti jotenkin hienolta. Ajattelin, että se kuulostaa myös jollain tasolla englannilta, jotain vierasperäistä siinä on. Ja sitten tajusin "We salute you"!. Niinhän se on. Tekstiin tulisi sitä kautta hierarkinen ja vähän pömpöösi sävy. Kunnioitamme, mutta emme toisaalta kunnioita, siitä lähdetään.

Nyt teksti on kaksisivuinen, viikon kirjoittamisen jälkeen. Ja tässä säepari jonka haluan paljastaa teille:

" Me tervehdimme teitä
meteorologin keskenkasvuisella kädellä
joka vierittää pasaatituulia ympäri välimeren kansojen korvia."